:)

Tämä blogi loppuu ennen kuin se ehti edes kunnolla alkaakaan.
Tiedän että minulla on ainakin yksi lukija, joten päivitän tänne viimeisen kerran.

Elämä hymyilee. Uskaltauduin lääkäriin, olin hetken sairauslomalla, pääsin puhumaan asioista, tein töissä muutoksia parempaan ja rakastuin.

Tästä tuli selviytyimistarina, kylläkin hyvin lyhyt sellainen.

Töissä tekemäni muutokset aiheuttivat muille hieman enemmän päänvaivaa, mutta nyt he ovat jo tottuneet. Itselleni muutos toi mukanaan stressittömän elämän ja ilon takaisin työntekoon.
Lääkäriin uskaltautuminen oli kaikista vaikeinta. Pelkäsin että minut leimataan hulluksi, syötetään täyteen lääkkeitä tai mikä pahinta, vähätellään oloani. Lääkäri oli hyvin ymmärtäväinen. Hän ei tuputtanut minulle mitään lääkkeitä (paitsi unta ylläpitävää lääkettä, jota en koskaan apteekista hakenut), hän kuunteli ja antoi neuvoja, hän oli ihana. Hän ei tuominnut.
Tärkein muutos elämääni tuli masennuksen hiljaa hipuessa pois. Rakastuin, annoin itselleni luvan rakastua. Lopetin uhrin leikkimisen ja aloin arvostamaan itseäni.
Alkoholin käyttöä vähensin, mutta en lopettanut kokonaan, kotini on siisti ja rakastan elämääni!

Tämä kaikki oli työn ja tuskan takana, mutta toivon että joku joskus lukee nämä muutamat kirjoitukseni ja saa niistä toivoa ja voimaa jatkaa ja alkaa taas rakastaa itseään.
Maailma on hyvin musta paikka masennuksen kanssa elävälle. Vain sinä itse voit tehdä siitä valoisamman!

Voimia kaikille! Muistakaan rakastaa itseänne, te olette sen arvoisia!

-suihpa

Tänään oli jotenkin ylitsepääsemätöntä päästä sängystä ylös. Kun vihdoin aamuyöllä sain nukahdettua niin lähes samantien pärähtää herätyskello soimaan. Olisin vain halunnut jäädä peiton alle tuijottamaan kattoa.
Olen aikaisemmin nukkunut missä vain, milloin vain. Omasin ehkä maailman parhaat unenlahjat. Tällä hetkellä ne ovat jossain muistoissa. Nykyään nukahdan aamuyön pikkutunneilla ja herään töihin parin tunnin päästä ja se pienikin määrä unta tuntuu koiranunelta. Ja nämä unet ovat tyhjiä, niissä ei ole mitään sisältöä. Mihin ovat kadonneet ne ihanat unet, joita näin joka yö...ja painajaiset, edes niitä ei enää ole.
Tahtoisin vain nukkua!

Tuntuu, että töissä minulta odotetaan enemmän kuin muilta. Jos pääsen lähtemään aikaisemmin työt tehtyäni, tunnen siitä valtavaa ahdistusta, aivan kuin tekisin väärin muita kohtaan, niitä jotka jäävät vielä töihin. Mutta miksi? Pitääkö minun auttaa kaikkia? Onko kaikkien hyvinvointi ja jaksaminen minun vastuullani? Pitääkö minun todellakin tietää ja osata kaikki? Tekisi mieleni lyödä hanskat tiskiin, ihan vain oman jaksamiseni takia.

Sain tänään kerrottua parhaalle ystävälleni etten voi hyvin. Siitä muodostui pitkä puhelu. Hän oli aluksi yllättynyt, koska en ole vaikuttanut uupuneelta, masentuneelta tai ahdistuneelta. Mutta toisaalta, emmehän me ole nähneet hetkeen kunnolla. Hän oli myös yllättynyt siitä, etten ole saanut pidettyä kotiani siistinä, edes peruspuhtautta yllä. Hän koitti etsiä syytä ahdistuneisuuteeni ja hakea siihen ratkaisua. Emme päässeet mihinkään lopputulokseen. Mutta tämä puhelu helpotti oloani. Vihdoin sain sanottua jollekin. Sain myös sanottua että minua pelottaa.

Päivä kerrallaan,
suihpa

Kun tänään tulin töistä kotiin huomasin olohuoneen pöydällä viikonlopun jäljiltä olevat viinipullot. Miten ne vieläkin on siinä? Kuinka vaikeaa ne on siivota pois? Ylitsepääsemätöntä. Miten minusta tuli tällainen? Elän saastan keskellä, vaikka aikaisemmin kotini oli siisti ja puhdas. Eilen jopa suihkuun raahautuminen oli itseni kanssa tappelun takana. Joka päivä ajattelen, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäydyn. Tuota ryhdistäytymistä kestää sen aikaa että saan pyykit koneeseen ja sitten taas rojahdan sohvalle peiton alle ärsyyntyneenä toimettomuudestani. "Huomenna sitten", ajattelen, ja sama kaava toistuu taas. Ensi viikolla samat roskat ja roinat ovat edelleen samoilla paikoillaan, ehkä lisääntyneenä parilla tyhjällä viinipullolla.
Makuuhuoneeni lattiaa en ole nähnyt pariin viikkoon. Sitä peittää epämääräinen kerros vaatteita, likaisia ja puhtaita. Joistain kohdin pilkottaa myös pari kirjaa, kondomipaketin kuoret sekä yksittäisiä korkokenkiä. Koska oikein saan tämän kaiken siivottua? En jaksa, minua ei kiinnosta.

Tänään taas tunsin olevani maailman paskin esimies. Olen aina yrittänyt tehdä työni ja ratkaisuni niin että kaikki ovat tyytyväisiä. Kuitenkin aina löytyy niitä, joille mikään ei riitä, mikään ei kelpaa. Pyrin koko ajan olemaan parempi ja yrittämään aina vain enemmän, että voisin todistaa epäilijöille pärjääväni ja pystyväni tähän. Sitten kuitenkin kotiin päästyäni alan itkemään. Tekisi mieli huutaa "En jaksa enää! En pysty enempään!", mutta aina seuraavana päivänä palaan taas yrittämään parempaa. Mutta miksi olen töissä oma iloinen itseni vaikka sisältä olen totinen ja itkuinen? Ehkä haluan pitää henkilökohtaiset asiani töiden ulkopuolella. Se voi myös johtua siitä, ettei minua otettaisi tosissaan jos sanoisin olevani ahdistunut ja masentunut ja harkitsevani sen takia lääkärille menoa. Tuntuu kuin olisin lastentarhassa töissä, tai teininä teinien joukossa taas uudestaan.
Jos huomenna saisin avattua suuni, saisin kerrottua tarvitsevani apua...vai tarvitsenko? Ehkä minä selviän tästä yksin ja pääsen jaloilleni. Mutta kuinka pitkän ajan päästä?

Tarkoituksenani ei ole hakea huomiota, kalastella kommentteja, saada sääliä. Loin tämän blogin auttaakseni itseäni, koska en tiedä mihin muualle tuntojani purkaisin. Ehkä osana "innoittajana" toimii se, että toivon tämän myös auttavan muita samassa tilanteessa olevia, auttaa heitä huomaamaan etteivät he ole yksin. Ehkä minäkin huomaisin ja ymmärtäisin, etten ole ainoana painiskelemassa näiden ajatusteni kanssa. Toivon, että jossain vaiheessa tässä blogissa kerron selviytymiseni, se ei ole vielä varmaa.
Kirjoitan nimettömänä, koska en halua että minut tunnistetaan. Tulen kertomaan arkoja asioita elämästäni, joita välttämättä kukaan lähimmäisistäni ei tiedä.

Olen kolmeakymmentä lähenevä nainen etelä-Suomesta, en elä parisuhteessa, olen kokopäivätyössä ja haaveissani on tulevaisuudessa perustaa oma yritys. Olen aina ollut iloinen ihminen, kovin puhelias ja ympärilläni on aina ollut iso joukko ystäviä ja kavereita. Olin ystäväporukkamme hauskuuttaja, kotini oli aina siisti, olin ahkera ja aikaansaava ihminen.
Syksyllä 2011 elämässäni tapahtui melko suuri muutos, joka pikkuhiljaa sai minut kärsimään lähes jokapäiväisestä ahdistuksesta. Jonkin aikaa sitten tämä ahdistuneisuus sai minut miettimään masentuneisuutta, mitä masentuneen ihmisen päässä liikkuu, mitä hän tuntee, kuinka hän jaksaa arjen pienet vastoinkäymiset, arjen pyörittämisen? Hetken mietittyäni katsoin ympärilleni. En ollut siivonnut kolmeen kuukauteen, pesukoneessa oli märät pyykit viidettä päivää, söin kerran päivässä (jos edes söin ollenkaan), itkin lähes aina kun olin kotona, käytin liikaa alkoholia, jokainen pienikin kritiikki työkavereilta, esimieheltä ja alaisilta sai itsetuntoni vajoamaan todella alas, itkeskelin töissä muiden huomaamatta, olin todella paljon yksin omasta tahdostani, tunsin järkyttävää toivottomuuden tunnetta, tunsin etten riitä mihinkään ja olin lähes päivittäin valmis katoamaan ja luovuttamaan kaiken suhteen.
Tämän kaiken tajuamisesta on kaksi kuukautta. Tai en ehkä voi sanoa tajunneeni asiaa, ehkä yritän vielä ymmärtää.

Toivon tämän blogin olevan selviytymistarinani, tästä päivästä eteenpäin.