Tänään oli jotenkin ylitsepääsemätöntä päästä sängystä ylös. Kun vihdoin aamuyöllä sain nukahdettua niin lähes samantien pärähtää herätyskello soimaan. Olisin vain halunnut jäädä peiton alle tuijottamaan kattoa.
Olen aikaisemmin nukkunut missä vain, milloin vain. Omasin ehkä maailman parhaat unenlahjat. Tällä hetkellä ne ovat jossain muistoissa. Nykyään nukahdan aamuyön pikkutunneilla ja herään töihin parin tunnin päästä ja se pienikin määrä unta tuntuu koiranunelta. Ja nämä unet ovat tyhjiä, niissä ei ole mitään sisältöä. Mihin ovat kadonneet ne ihanat unet, joita näin joka yö...ja painajaiset, edes niitä ei enää ole.
Tahtoisin vain nukkua!

Tuntuu, että töissä minulta odotetaan enemmän kuin muilta. Jos pääsen lähtemään aikaisemmin työt tehtyäni, tunnen siitä valtavaa ahdistusta, aivan kuin tekisin väärin muita kohtaan, niitä jotka jäävät vielä töihin. Mutta miksi? Pitääkö minun auttaa kaikkia? Onko kaikkien hyvinvointi ja jaksaminen minun vastuullani? Pitääkö minun todellakin tietää ja osata kaikki? Tekisi mieleni lyödä hanskat tiskiin, ihan vain oman jaksamiseni takia.

Sain tänään kerrottua parhaalle ystävälleni etten voi hyvin. Siitä muodostui pitkä puhelu. Hän oli aluksi yllättynyt, koska en ole vaikuttanut uupuneelta, masentuneelta tai ahdistuneelta. Mutta toisaalta, emmehän me ole nähneet hetkeen kunnolla. Hän oli myös yllättynyt siitä, etten ole saanut pidettyä kotiani siistinä, edes peruspuhtautta yllä. Hän koitti etsiä syytä ahdistuneisuuteeni ja hakea siihen ratkaisua. Emme päässeet mihinkään lopputulokseen. Mutta tämä puhelu helpotti oloani. Vihdoin sain sanottua jollekin. Sain myös sanottua että minua pelottaa.

Päivä kerrallaan,
suihpa